Kun antaa paholaiselle pikku sormen niin....

....eli tarinaa siitä kuinka minusta tuli lolita.

Ajattelin, että ennen kuin syksyä kohden päivitykseni alkavat muuttua enemmän koulupainotteisiksi, voisin hiukan kertoa mitä lolita merkitsee juuri minulle ja miten kyseisen tyylin maailmaan eksyin. Todennäköisesti kerrottavaa jää vieä toiseenkin kertaan. mutta jostainhan pitää aloittaa.

Löysin lolitan aivan sattumalta 4-5 vuotta sitten. Liikuskelin silloin eräällä aivan muun aiheisella foorumilla, jossa sattui pyörimään myös pari lolitatyttöä. En ollut pienillä paikkakunnilla asuneena ikinä aiemmin moisesta kuullutkaan ja enkä ensin tyttöjen linkittämiä sivuja selatessani ymmärtänyt moista voivan edes olla. Eihän ollut mahdollista, että jokin vaateliike teki juuri sen tyylisiä vaatteita kuin minä halusin, puhumattakaan siitä, että niitä olisi monta ja varsinkaan sitä, että nämä vaatteet kuuluisivat osaksi isompaa kokonaisuutta, kokonaista tyyliä!

Tämän jälkeen ei mennyt pitkälti kuin ongin sanavarastooni sanan lolita ja google löysi vallan nopeasti Enfant Terriblen, japanilaisen katumuodin foorumin. Olin edelleen kummissani ja niin suurta rakkautta kuin kyseisen tyylin vaatteisiin tunsikin, minua epäilytti voisinko todella linkittää itseni jonkin tietyn tyylin alle. Se oli pelottava ajatus. Pukeutuminen oli aina ollut minulle iso asia elämässäni, mutta ikinä minun ei ollut tarvinnut lokeroida itseäni mihinkään. Muut olivat sitä tosin yrittäneet. Lokeroituminen ei jotenkaan istunut ajatusmaailmaani, eikä muuten istu aivan vieläkään, tämän takia hyvin harvoin luokittelen asujani minkään alatyylin alle, joita lolitassa on lukuisia.

Epäröityäni tarpeeksi päädyin kompromissiin, pukeutuisin lolita-inspiroituneesti, en lolitaan. Ihan hyvä ajatus, paitsi että… kun antaa paholaiselle pikkusormen, niin se vie koko käden. Lolitasta tuli näin ollen minun pikku paholaiseni. Pian olin ommellut jo alushameen ja useamman päällyshameen ja tilannut ensimmäisen burandomekkoni ja tuskin oli kulunut montaa kuukauttakaan, kun uskalsin jo satunnaisesti käyttää nimitystä lolita tyylistäni. Tyylini oli alkuun hyvin hyvin yksinkertainen. Ensimmäinen asia mihin lolitassa rakastuin, oli nimittäin muhku hame, heti perässä tulivat pelikortti- ja kirsikkateemat ja tietenkin se pitsi! Mitäpä olisikaan lolita ilman hyvälaatuista pitsiä! Pitsiä käytin kuitenkin omissa ompeluksissani hyvin säästeliäästi, luullakseni hinnan vuoksi.

Vaikka lolita tuntuikin alkuun järkyttävän hinnakkaalta ja söi leijonan osan opiskelijabudjetista pelkästään jo kotikonstein toteutettuna, alkoi kaappiini varkain hiipiä myös ostovaatteita. Kesätyörahat tuli yleensä tuhlattua aika tehokkaasti vaatteisiin ja sitten ihmettelin kuinka tili huutaa tyhjää, kummallista. Pikkuisen kerrallaan vaatteiden hintoihin kai tottui, koska nykyisin kauhistelen edelleen ”normaali” vaatekauppojen hintoja (ehkä vähän laatuakin) ja samaan aikaan saatan tilata surutta 150€:n mekon, koska sain sen halvalla. Hassua eikö?

Ensimmäiset asuni eivät todellakaan olleet mitään malliesimerkkejä, ja todistusaineistoa on onneksi alkuajoilta vähän ja mikä vielä parempaa kehitystä on päässyt tapahtumaan. Vaatekaappini on uusiutunut luullakseni kokonaan parin ensimmäisen vuoden aikana ostetuista vaatteista. Alkuun kun sitä haali vähän sitä ja tätä, tietämättä mitä lopulta halusi. Ainoa asia mitä tiesin, alusta asti oli, että pastellivärejä en halua kaappiini. Myöhemmin huomasi, että vaateiden määrä on loputon, eikä kaikkea voi saada, pakko luoda jotkin rajat ja suunta mihin lähteä. Nykyisin minulla on haaleat rajat, joista poikkean säännöllisen epäsäännöllisesti. Olisi tylsää aina vain toimia niin kuin on järkevää. Ja vaikka koittaisi vetää tiukatkin rajat, niin lolitalle löytyy aina uutta ostettavaa, brändit julkaisevat kilpaa uusia ihanuuksia, samaan aikaan kuin jälleenmyyntifirmat ja yksityiset henkilöt myyvät vanhempiakin aarteita. Puhumattakaan vintagea ja käsityötä myyvistä tahoista, kirpputoreja unohtamatta. Houkutukset materialistille ovat suunnattomat.

Toki lolita on minulle paljon muutakin kun vaatteita, en ole aivan ikinä ymmärtänyt käsitettä ”pelkistä vaatteista”, vaatteet kun ovat aina olleet minulle osa identiteettiäni ja keino ilmaista itseäni. Mutta se on toinen tarina, jonka ehken joskus muistan teille kertoa.

- Lilian